Uteliaisuuden lähteillä - Osa 1: Miten toivon vaaliminen saa aikaan uteliaita tekoja toivottomalta tuntuvassa tilanteessa?

Uudessa blogisarjassani ”Uteliaisuuden lähteillä” jaan omia uteliaisuuden kokemuksiani ja jäsennän kokemaani tutkitun tiedon avulla. Tavoitteenani on voimaannuttaa ja tuoda iloa ja toivoa sinulle. Päätä itse, mitä otat omalle uteliaisuuden polullesi. Ota vastaan se, mikä sinulle sopii. Tiedät kyllä itse parhaiten, mikä on sinun tiesi uteliaisiin tekoihin. Voit ajatella, että edessäsi on kulho, jonka sisällä on marmorikuulia. Jokainen teko ja ajatus uteliaisuuden polulla täyttää kerrallaan yhden marmorikuulan verran kulhoasi. Mitä useampia marmorikuulia sinulla on, sen enemmän saat voimaa ja vahvuutta uteliaisuudesta.

Sen sijaan että näkisimme uteliaisuuden olevan henkilöön liittyvä adjektiivi, joka määrittelee henkilöä, kannustan teksteissäni tekemään uteliaisuudesta verbin – jotain jota meistä jokainen voi oppia ja lisätä elämässään halutessaan pienillä teoillaan.

On myös lohdullista huomata, että organisaatiotutkimuksen perusteella uteliaisuutta voi synnyttää yhdessä työpaikalla, harrastusporukassa tai vaikkapa kaveripiirissä. Parhaimmillaan uteliaisuus onkin yhteisön tapa toimia arjessa, joka kannattelee niitäkin, joilla ei tässä tilanteessa ole voimavaroja uteliaisuuden harjoittamiseen. Tämän vuoksi tuon henkilökohtaisten kokemuksieni rinnalle myös yhteisönäkökulman. Yllättävää on huomata, että yksilön kokemuksesta voi ammentaa myös yhteisönäkökulmaan, ja päinvastoin. Uteliasta lukuhetkeä ja satoa!

#uteliaisuudestatapa #uteliaisuusonverbi #sinäolettähti #yhdessäenemmän #tapamuotoilu #weekdaygardener

Kuin kävelisi upottavassa suossa ja pimeässä rämeikössä

Tuntuuko sinustakin välillä siltä, että mikään ei suju suunnitelmiesi mukaan? Olet kenties minun laillani maalannut mieleisesi kuvan itsellesi, mutta se ei vastaakaan todellisuudessa sitä, mitä se on ollut mielikuvissasi? Haluan maalata kauniin Katja Tukiaismaisen naivistisen maalauksen bambeista ja sateenkaarista, mutta löydänkin itseni Iiu Susirajan kuvainstallatiosta vessanpöntön reunus kaulallani riippuen, Gerbera suussani ja hölmistynyt ilme kasvoillani? Tuossa vertauskuvassa toteutuu kaikki se, mitä minulle on tapahtunut tänä keväänä. Kaikki. Aivan kaikki.

Olin loppuvuodesta 2019 isossa leikkauksessa. Olin odottanut leikkausta pitkään, sillä se palauttaisi keskivartalon kehonhallintani takaisin. Leikkaukseni onnistui erinomaisesti. En ollut kuitenkaan osannut huomioida sitä, miten paljon voimia vie parantuminen isosta leikkauksesta. Olin ylioptimisesti nähnyt itseni harjoittelemassa Personal Trainerin kanssa jo tammikuussa. Paraneminen tapahtuisi kuin itsestään joulupyhien aikana – pelkkää lepoa. Mitä ihanuutta! Voit jo arvata, että todellisuus oli hieman toisenlainen.

Vaalin omassa elämässäni uteliaisuuttani matkustamisella. Olen kyltymätön tutkimusmatkailija, joka saa inspiraatiota erilaisista kulttuureista. Leikkauksesta toipuessani suurta iloa minulle tuottikin edessä oleva hiihtolomamatka. Olin jo pidemmän aikaa haaveillut Kiinasta ja siitä, että pääsisin kokemaan esteettisen yli 600-vuotta vanhan Ming-dynastian aikaisen Zhan-puutarhan Nanjingissa ja nauttimaan Shanghain miljoonakaupungin sykkeestä. Suunnittelin matkaa innolla ja intohimoisesti. Miten upea matka olikaan tulossa! Kaikki varmasti arvaavat, miten tässä kävi. Saimme ensimmäisten joukossa lentolippurahamme takaisin Finnairilta. Korona oli vallannut Kiinan.

No ei huolta, näin ajattelimme. Vaihdoimme ketterästi Kiinan matkasuunnitelmat New Yorkiin. Suunnittelimme sokkotreffejä Brooklynissä paikallisen perheen kanssa, Sloomo Institutea, jättisaippuakuplashowta, modernia nykytaidetta, luistelua pilvenpiirtäjän katolla ja tietysti Russ&Daughtersin ihania suussa sulavia bageleita. New York New York – here we will come! Tai sitten emme. Aviomieheni Antti, elämäni kallio, sairastui edellisenä iltana ennen suunniteltua lomalle lähtöä vakavaan keuhkokuumeeseen. Kuulimme myöhemmin lääkäriltä, että matkustaminen keuhkokuumeessa mannerten yli voi johtaa jopa kuolemaan.

Tiedän, että olemme olleet onnellisten tähtien alla ja erityisessä suojeluksessa. Siitä huolimatta minun oli vaikea tuntea kiitollisuutta tilanteestamme katsoessani ystävien kuvia hiihtolomalta Facebookissa ja Instagramissa. Kiristelin hampaitani ja hoidin sairasta miestäni. Löysin itseni istumasta lopulta työnohjaajani Akun upottavalta tuolilta kyynelehtien: Miksi minä? Näin edessäni Akun ystävälliset kasvot, hymyn ja kuulen empaattiset sanat: ”Ei mikään ihmekään, että itkettää”. Aku ei anna neuvoja, ei tuomitse, ei pakota positiivisuuteen. Sillä hetkellä läsnäolo ja empaattisuus vain ympäröi minut ja olen jälleen täynnä tulevaisuuden uskoa.

Ei tästä vielä lannistuta! Kyllä tästä tämä. Onwards and upwards. Helmi- ja maaliskuun vaihteessa alkoi kuitenkin kuulumaan yhä huolestuttavampia uutisia Koronasta. Huomasin seuraavani uutisia 24/7. Huoleni kasvoivat vähitellen, voimistuen Niagaran putousten lailla. Luin lehtien otsikkoja: Tulossa on vuosikymmenien lama! Italian terveydenhuolto on äärimmäisessä tilassa -kestääkö Suomen terveydenhuolto? Arkkuja ei riitä enää Etelä-Euroopassa. Kymmeniä tuhansia suomalaisia palaa Suomeen ilman suurempaa ohjeistamista lentokentältä kotiin. Tuhansia lehtiotsikoita vilisi silmissäni.

Samalla mielessäni oli useita kysymyksiä: Miten rakkaimpani pysyvät terveenä? Miten minulle käy yrittäjänä? Miten järjestän kotikoulun lapsilleni? Mitä tämä tarkoittaa taloudellisesti? Vajoanko johonkin mustaan, epämääräiseen aukkoon? Miksi en pysty näkemään asiassa mitään myönteistä?  Epätoivon ystäväksi kapusi rytinällä pureva ärtymys. Mieleni joukkoon kapusi myös kateus ja itsesyytökset, parhaat ystävykset keskenään: Miksi minä en voi nähdä tässä tilanteessa mitään hyvää? Miten nuo olivat niin fiksuja ja hakivat heti tukia? Miksi minä en ymmärtänyt? Tunsin myös häpeää: Mitä muut ajattelevat minusta, kun tässä valitan – monilla on huomattavasti vaikeampaa kuin itselläni? Mitä jos epäonnistun? Ja kaikkien näiden tunteiden takana oli iso lamaannuttava pelko, kuin harmaa varjo, joka peitti alleen kaiken suureksi epämääräiseksi sumuksi ja mössöksi: Miten minulle oikein käy? Selviänkö? Lopulta mieleni valtasi lamaannus, apaattisuus ja väsymys: Koronaa, koronaa ja vielä kerran Koronaa. Tunnistatko tästä itseäsi? Miten tällaisista lähtökohdista voi vaalia uteliaisuutta? Mission Impossible?

Uteliaisuus on verbi!

Miksi halusin jakaa jotain näin henkilökohtaista kanssasi? Siksi että uskon, että meistä jokainen on jossain vaiheessa elämässään epätoivoinen, tilanteessa, joka ensi silmäyksellä näyttäytyy ylittämättömältä, Mount Everestin kokoiselta vuorelta. Joskus toivottomalta tuntuva tilanne syntyy meistä riippumattomista syistä, kuten Korona epidemian aikaan, ja joskus taas monien tapahtumasarjojen tuloksena. Yhteistä kuitenkin on usein se, että vain harvoin olemme valmistuneet epämääräiseen harmaan eri sävyjen täyttämään olotilaan. Emme tiedä, mitä kohti menemme ja miten. Juuri silloin, tarvitsemme roppakaupalla uteliaisuuttamme lisääviä tekoja.

Minustako virtuaalisen fasilitoinnin osaaja?

En ole koskaan pitänyt itseäni tekniikan ihmelapsena, edes pienen pienenä sellaisena. Minulla on kokemus itsestäni enemmän kasvokkaisen vuorovaikutuksen osaajana ja taitajana. Tämä rajoittunut käsitys omista taidoistani on johtanut siihen, että en ole edes halunnut opetella virtuaalista fasilitointia aikaisemmin. Olen ajatellut, että virtuaalinen fasilitointi on muille tarkoitettu asia, ei minulle.

Pidämme tosiseikkoina osaamistamme tai osaamattomuuttamme. Tätä kirjoittaessani mieleeni tuleekin kysymys: Miten usein jo itse rajaamme itseltämme pois mahdollisuuksia pelkillä olettamuksillamme omasta osaamisestamme, joita pidämme faktoina, kiveen hakattuina totuuksina? Purkaammeko riittävän usein ytimiin kaiken sen osaamisen, jota uskomme meillä olevan, ja myös sen, jota ajattelemme itseltämme puuttuvan? Miten saisimme itsemme kokeilemaan uteliaasti sellaistakin, jolle sydän ei syki heti?

Alun haparoinnin jälkeen huomaan löytäväni sisältäni pienen insinöörin, suorastaan digihöppänän, joka silmät kiiluen ahmii kaiken mahdollisen eteen tulevan tiedon siitä, miten voin auttaa muita ihmisiä keksimään ja luomaan innostavasti ja vuorovaikutteisesti uutta digitaalisia apuvälineitä hyväksi käyttäen. Uteliaat teot valtaavat minut yksi teko kerrallaan. Kulhoni alkaa täyttyä kiihtyvällä tahdilla marmorikuulilla: Yhdistän uutta tietoa jo aikaisempaan osaamiseni, luen oppaita, käyn kursseilla, katson videoita, esitän kysymyksiä, pohdin, keskustelen, ideoin, ahmin muiden kokemuksia aiheesta ja seuraan päivittäin virtuaalisen fasilitoinnin keskusteluja. Kokeilen. Harjoittelen. Opin epäonnistumisista ja onnistumisista.

Kun en yritäkään hallita kaikkea, vaan otan maltillisia pienen pieniä askeleita uteliaasti, huomaan taitojeni karttuvan kuin huomaamattani. Samanaikaisesti taitojeni karttuessa alan nähdä itseni myönteisessä valossa virtuaalisen fasilitoinnin taitajana. Tämä oivallus innostaa oppimaan taas uutta. Yksisilmäinenkin on kuningatar sokeiden valtakunnassa, tuumin tyytyväisenä.  

Pakko uusien työnteon tapojen moottorina organisaatiomuutoksissa – totta vai tarua?

Reflektoidessani omaa kokemustani viime viikkojen aikana, huomaan paljon liittymäpintoja aikaisempiin johtamiini työympäristömuutoksen projekteihin. Käytännössä olen huomannut, että uusien taitojen opettelu vapaaehtoisesti ei aina johda parhaaseen lopputulokseen, vaan vasta muuttuneet olosuhteet saavat meidät ”pakon” edessä kehittämään omia työteon tapojamme. Esimerkiksi työskentelemme paperittomasti moderneja ICT-välineitä hyödyntäen usein vasta silloin, kun paperin käyttöämme on rajoitettu. Tällainen uusi aikaisemmin mahdottomaksi näkemämme tilanne saa aikaan sen, että alamme huomaamaan uusia mahdollisuuksia sielläkin, missä emme niitä aikaisemmin nähneet ja ponnistelemaan uusien työnteon tapojen eteen entistä määrätietoisemmin. 

Vastaavantyylistä ilmiötä Canato, Ravasi ja Phillips ovat tutkineet jo vuonna 2013 etnografiaa ja muita laadullisia menetelmiä hyödyntävässä useita vuosia kestäneessä organisaatiotutkimuksessaan. Yritys on 3M ja sen alkuperäiseen organisaatiokulttuuriin sopimaton tapa tehdä töitä, Six Sigma. 3M yrityksen uusi johtaja tuo uuden tavan yritykseen – tapa on täysin erilainen, mitä yrityksessä on totuttu ja arvostettu.  Alkuperäisen oletuksen vastaisesti, ulkopuolelta kulttuurin sopimaton käytänne ei jää täysin vaikutuksetta, vaan se muuttaa vähitellen työntekijöiden käsityksiä omista työnteon tavoista ja samalla heistä työntekijöinä. Toisin sanoen ulkopuolisen pakon kautta löytyy uusia pienempiä käytänteitä, jotka muokkaavat 3M yrityksen kulttuuria uudenlaiseksi.

Pakon nostaminen keskiöön uteliaiden tekojen lisääjänä ei ole kuitenkaan seksikästä! Kuka nyt pakkoa haluaisi kannattaa edes poikkeustilanteissa? Jo sana ”pakko” johtaa negatiivisiin mielikuviin ja sisäinen anarkistini polkee kiivaasti jalkaa maahan. Entäpä, jos olosuhteiden pakko onkin mielen sisäinen olotila; sen hetkistä kyvyttömyyttä nähdä mahdollisuuksia ympärillämme ja meitä niitä ratkaisemassa, eikä niinkään pakotettua voimaa ulkoapäin? Katseen siirtämistä muista meihin itseemme. Tällöin tie eteenpäin voikin olla myötätuntoinen toivoon suuntautuminen, sen näkeminen ja todeksi eläminen.

Oivallustani pakon luonteesta vahvistaa myös Viktor Frankl ja hänen kuuluisa teoksensa: Ihmisyyden rajalla (1946). Viktor Frankl kuvaa kuuluisassa teoksessaan äärimmäisiä epäinhimillisiä olosuhteita Natsi-Saksan keskitysleirillä, johon hän joutui juutalaisena. Frankl vaali näissä äärimmäisissä olosuhteissa toivoa esimerkiksi unelmoimalla vaimonsa jälleennäkemisestä, halulla kirjoittaa uusi väitöskirja ja palavalla liekillä auttaa ihmiskuntaa oppimaan keskitysleirien kauhuista. Mitä yhteistä on siis Franklin kirjalla ja omilla pohdinnoillani pakosta? Se on käänteentekevä oivallus siitä, miten itse voin määritellä suhtautumiseni vallitsevaan tilanteeseen, toivon vaaliminen ja mahdollisuuksien näkeminen mahdottomassakin:

“Everything can be taken from a man but one thing: the last of the human freedoms — to choose one’s attitude in any given set of circumstances, to choose one’s own way.

— Viktor E. Frankl (1946)

Toivoon kurkottaminen lisää uteliaita tekoja arjessani

Mielessäni on pyörinyt viimeisen viikon lause: Toivo on vahvuuksien ja onnistumisen maaperä. Minusta siinä kiteytyy niin moni asia. Alan tietoisesti keskittymään niihin pieniin asioihin, jotka lisäävät omaa toivoani ja sen myötä uteliaisuuttani.

Itse olen käyttänyt uteliaisuuden kultivoimisessa: pysähtymistä ja meditaatiota, huomioni kiinnittämistä hengittämiseen ja siihen, että olen vain tässä ja nyt pyrkimättä erityisesti mihinkään. Keskityn tähän hetkeen ja siihen, mitä mahdollisuuksia minulla nyt on edessäni, en kurkottele tulevaisuuteen – nyt on hyvä. Välillä onnistun tässä paremmin, toisinaan olen yhä vuoristoradalla. Pyrin tinkimättömästi suhtautumaan myös heikkoina hetkinä itseeni myötätuntoisesti. Huomenna on päivä uusi.

Tämä pieni meditaatiorutiini aamuisin on lisännyt merkittävästi uteliaisuuttani. Meditoinnin päättyessä on minulla ollut valmiina idea siitä, minkälaisia uteliaita tekoja teen kyseisenä päivänä. Meditaation jälkeen saan esimerkiksi idean, tästä uudesta blogisarjasta, jota nyt luet. Päätän uteliaasti ryhtyä kokeilemaan kirjoittamista entistä henkilökohtaisemmin, minulta sinulle! Näen, että kirjoitukseni on askel kohti unelmaani: kirjoittaa vavisuttava kirja, jonka voi ottaa vierelleen mukaan, kun elämä potkii päähän eikä valoa näy risukasaan. Oivallan myös muita mahdollisuuksia arjessani. Voin esimerkiksi entisestään vahvistaa lapsieni turvallisuuden tunnetta ja perheemme hyvinvointia. Tämä on aikakausi, joka jää varmasti mieleemme.

Alan myös tietoisesti löytää uudenlaisia vaihtoehtoisia tulkintoja tapahtuneesta – en olekaan häviäjä, vaan Onnenmyyrä isolla O-kirjaimella. Kevään suunnitelmistanihan peruuntui myös romanttinen matka Istanbuliin ja kirjoitusretriitti Nizzaan. Kiina, New York ja Istanbul ovat kaikki koronakeskittymiä eikä Etelä-Ranskakaan ole paistatellut myönteisessä valossa Koronan vastaisessa rintamassa. Jälkikäteen ajateltuna minulla on ollut mukana suojelusenkeliarmeija. Tunnen hiljaista kiitollisuutta siitä, että olemme rakkaimpieni kanssa terveitä ja asumme Suomessa.

Ympäröin itseni omilla voimahahmoillani, esikuvillani. He näkevät vahvuuteni ja minut onnistujana. He saavat myös minut pohtimaan mielessäni, mitä haluan saada aikaiseksi ja minkä vuoksi. He kannustavat kuuntelemaan omaa sisintäni. Huomaan, että vahvuutenani on kirjoittaa omalla persoonallisella tyylilläni, rohkeasti, voimaannuttavasti ja asiantuntevasti. Perusasiateksti ei ole sellaisenaan minun juttuni. He kannustavat reflektoimaan ajatuksiani ja kokemuksiani. He ravitsevat ajatteluani erilaisilla teksteillä, joita he lähettävät minulle WhatsAppin kautta, välillä Valtamerenkin yli. Ja mikä parasta, saan ajatuksilleni lannoitetta kasvaa ja kukoistaa.

Karsin ympäriltäni myös kaikenlaisen tässä tilanteessa kuormittavaksi kokemani. Täytän tämän ajan juoksemisella, kauneuden luomisella fyysiseen ympäristööni ja hassuttelemalla perheeni kanssa. Suunnittelen kesämökin saunan remontointia ja haaveilen hyötypuutarhasta. Nautin saaristoluonnosta. Syön perheeni leipomia sämpylöitä merenrannalla auringon laskiessa horisonttiin. Nautin sekarotuisen koiramme Namun hupsutuksista. Pieniä yksinkertaisia tekoja, jotka lisäävät toivoa ja uteliaisuutta arjessani. Kun näen ympärilläni toivoa, olen valmis myös jakamaan omia oivalluksiani muille ja synnyttämään yhteisiä uteliaita tekoja. Samuel Smilesin sanoin:

“Hope is the companion of power, and mother of success; for who so hopes has within him the gift of miracles.

— Samuel Smiles

Entäpä jos minulla ei ole voimavaroja toivon synnyttämiseen ja uteliaisiin tekoihin? Mitä voimme tehdä kaveripiirissämme, harrastuspaikoilla tai työpaikoillamme?

Monesti näemme onnistumisen yksilön onnistumisena, emmekä huomaa ympäristön merkitystä. Itseäni on veden pinnalla kannatelleet näinä vaikeina hetkinä omat rakkaat, ystävät ja voimahahmot, kuin pyrstötähtien lailla tuoden valoa ja toivoa pimeyteen. He ovat nostaneet ajatteluuni vaihtoehtoisia tulkintoja tapahtuneesta ja saaneet minut näkemään ympärilläni toivoa, lähdettä uuteen ja uteliaisiin tekoihin. Sinnikkäästi ponnistelemaan ja kokeilemaan rajojani. Olemaan yksinkertaisesti utelias!

Toivoa organisaatioissa on tutkittu varsin vähän. Siihen lienee yhtenä syynä se, että toivo on määritelty ainoastaan matkaksi kohti jotain tavoitetta, ei itseään ruokkivana olotilana, arvelevat Carlsen ja Hagen (2012) paljon ajattelemisen aihetta antavassa tutkimuksessaan. He myös jakavat kertomuksen työyhteisöstä, geologeista, joiden alkuperäisenä tavoitteena on löytää öljyä. Tämä tavoite kuitenkin on mahdoton maaperän vuoksi. Jos tavoite olisi ollut ainoastaan mennä kohti tätä tavoitetta, olisi työyhteisöltä loppunut toivo ja uteliaisuus kesken. Toivon toisenlainen vaaliminen geologien työyhteisössä - toisin sanoen halu etsiä uusia vaihtoehtoja mahdottomalta tuntuvassa tilanteessa – saa aikaan sen, että he ryhmänä löytävät uudenlaisen ratkaisun, uteliaasti.

Geologien tarina on minusta rohkaiseva ja se saa poskeni hehkumaan. Jokainen meistä voi synnyttää ympäristössään toivoa, ja siten kannustaa uteliaisiin tekoihin ja viljellä uteliaisuuden puutarhoja. Kun näemme itsemme ryhmän osana, toivon ja uteliaisuuden vaalimisesta tulee helpompaa kuin yksin - erilaiset näkökulmat ja erilaiset taidot täydentävät toisiaan ja suuntaavat katsettamme toivoon ja uusiin mahdollisuuksiin. Uteliaisuus tarttuu!

Voimme auttaa näkemään toinen toisiamme mahdollisuuksia sielläkin, missä emme heti niitä ajatelleet olevan. Asta Raamin sanoin:

“Mahdottomia ongelmia ei ole, on vain kyvyttömyyttä nähdä ratkaisuja!

— Asta Raami

Ps. Kerro minulle, mitä tekstini sai sinussa aikaan? Minkälaisia kokemuksia sinulla on uteliaisuudesta ja toivon vaalimisesta? Auta minua kehittymään ja saamaan monipuolisempi kuva tästä ilmiöstä. Kiitos ja halaus.

Lähteet:

Pääasiassa sähköisinä tekstissä.

Frankl, Viktor E. (1946): Ihmisyyden rajalla. Alkuteos Ein Psycholog erlebt das Konzentrationslager. Suomentanut Jokinen, Osmo & Sandborg, Eila. Helsinki: Otava, 1978.

Täällä keskustellaan työnteon tapojen muotoilusta, yhdessä kehittämisestä ja uuden luomisesta (työ)elämässä lempeässä ja voimaannuttavassa ilmapiirissä. Esitä rohkeasti ajatuksesi. Näin kylvät ympärillesi kukoistavia puutarhoja yhdessä Weekday Gardenerin kanssa.